Vapaan markkinatalouden toimivuutta ja ylivoimaisuutta perustellaan usein esimerkiksi näin: "Kapitalismi on tuottanut maailmaan hurjan elintason nousun, sairauksien vähenemisen ja eliniän kasvun." Näin on toki tapahtunut markkinoiden vapauttamisen jälkeen etenkin länsimaissa, mutta se voidaanko siitä yksin kiittää kapitalismia, ja pyrkiikö se edes siihen, ei näytä olevan niin yksiselitteistä.
"Kapitalismi on vähentänyt kolmannen maailman köyhyyttä enemmän kuin kehitysapu." Tällaistakin kuulee väitettävän. Itseasiassa en ole varma pitääkö tämä paikkansa vai ei, mutta näyttäisi ainakin siltä, etteivät läntisten teollisuusmaiden asettamat edellytykset kolmannen maailman rikastumiselle ole sellaisella tasolla kuin ne voisivat, ja niiden tulisi olla. Yksinkertaisesti esimerkiksi Afrikan valtiot joutuvat pelaamaan eri säännöillä, kuin länsimaat.
OECD:n arvioiden mukaan jopa yli puolet maailman kaupasta käydään kansainvälisten konsernien eri maissa sijaitsevien tytäryhtiöiden välillä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jonkin yhtiön tuotanto on jossain halvan työvoiman maassa, jakelu esimerkiksi Suomessa ja pöytälaatikkofirma jossain veroparatiisiksi luokiteltavassa maassa. Pöytälaatikkofirma ostaa tytäryhtiöltään (tuottajalta) halvalla, myy kuluttajalle kalliilla ja verot jäävät maksamatta voitoista veroparatiisien näin mahdollistaessa.
Tilanteessa ei sinänsä ole mitään laitonta, mutta kun yritys ostaa itseltään ja myy itselleen, on tällä prosessilla hyvin vähän tekemistä kysynnän ja tarjonnan lakeja noudattavan hinnanmuodostusprosessin kanssa. Näin toimittaessa tuottajan osuus hinnasta kadotetaan häviävän pieneksi ja Afrikkalainen kahvinviljelijä saa odotella elintasonsa nousua huoletta. Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen luonnehtii tilannetta kapitalistiseksi suunnitelmataloudeksi, jossa yritykset pyrkivät ohjaamaan voitot sinne, missä se on heille verotuksellisesti edullisinta.
Mitä sitten tulee kehitysapuun, 2014 Eurodad (European network on debt and development) kertoi raportissaan, että vuonna 2013 teollisuusmaiden maksama kehitysapu oli noin 135 miljardia dollaria. Samaan aikaan kehitysmaiden velanhoitokustannukset olivat 730 miljoonaa dollaria, joiden korot olivat jo 153 miljardia. Pelkkien korkojen osuus on siis enemmän kuin tuo maksetun kehitysavun kokonaismäärä yhteensä! Lisäksi Kepa ry (kehitysyhteistyön palvelukeskus) on arvioinut laittoman pääomapaon kehitysmaista olevan jopa 680-800 miljardia euroa vuodessa! He kuvaavat tilanteen olevan se, että jokaista kehitysapueuroa kohden sieltä virtaa laittoman pääomapaon seurauksena lähes kymmenen euroa ulos.
Tilanne on siis se, että kehitysmaat velkaantuvat kokoajan lisää ja maksaakseen lainansa heidän olisi päästävä tilanteeseen, jossa he vievät teollisuusmaihin enemmän tuotteitaan kuin ne sieltä ostavat. Teollisuusmaiden suojellessa omia vaihtotaseitaan samalla kun lainojen ehtona maailmanpankki vaatii kehitysmaita avaamaan markkinoitaan kansainväliselle kilpailulle, näin ei tule tapahtumaan koskaan. Kehitysmaille lainatut rahat ainoastaan siirtyvät teollisuusmaiden taseisiin, niiden vallatessa markkinat nykyaikaisilla tuotteillaan. Samaan aikaan teollisuusmaiden taseet paukkuvat pakkasella vailla toivoakaan tilanteen muuttumisesta. Paikatakseen tämän velkansa kehitysmaat voivat ainoastaan ottaa lisää velkaa maailmanpankilta, joka siis sanelee protektionismin purkua vaativat ehdot lainoilleen. Läntiset teollisuusmaat harjoittivat itse hyvinkin protektionistista kauppapolitiikkaa teollistumisensa aikaan suojellakseen kehittyvää teollisuuttaan kansainväliseltä kilpailulta.
On siis toki perusteltua väittää, että kapitalismi on parantanut meidän aineellista hyvinvointiamme valtavasti viimeisten vuosikymmenien aikana. Enemmän kuin mikään järjestelmä sitä ennen! On kuitenkin nähtävä myös nämä hieman epämiellyttävät puolet ja osasyyt sille miten on mahdollista, että 1970-luvulla nykyrahassa 5000 euroa maksava matkalaukun kokoinen matkapuhelin maksaa nykyisin murto-osan siitä ja on ominaisuuksiltaan kuin toiselta planeetalta. Logiikka on sama kuin jos hehkuttaisi ryöstämisen tekevän minut rikkaaksi, jos ei oteta huomioon, että se on joltain toiselta pois.
Tässä valossa länsimaita on hyvin vaikea nähdä kehitysmaiden hyväntekijöinä, jotka nostavat siellä kansat köyhyydestä tarjoamalla kehitysapua ja lainaa rakennesopeutuksiin ja ties mihin. Länsimaat kelpuuttavat ja vaativat siis markkinoiden vapautta kehitysmailta ainoastaan silloin kun se on niille edullista, samaan aikaan kun sääntely ja jopa suunnitelmatalous ovat vaatimuksina silloin, kun ne mahdollistavat kehitysmaiden riiston. Jotta voisimme arvioida kapitalismin vaikutuksia kehitysmaiden tilanteen parantumiseen, tulisi sen ensin noudattaa omia sääntöjään ja lainalaisuuksiaan myös siellä. Kolonialismi ja orjuus eivät näyttäisi kadonneen minnekään. Nykyisin samat tavoitteet saavutetaan ainoastaan eri keinoin.