Suomen pelastusta haetaan Slusheista ja huippuosaamisen keskittymistä. Odotukset ladataan mobiilisoftaan ja peleihin, ympäristöongelmia ratkoviin innovaatioihin ja ylipäänsä jatkuvaan uuden luomiseen.
Kuinka pitkälle Suomi voi pärjätä pelkästään huipputuotteilla ja -osaamisella?
Väitän ettei kovinkaan pitkälle.
Huippuyksilöitä jotka tekevät huipputuloksia ja rakentavat huipputuotteita on määritelmällisesti hyvin vähän. Korkean jalostusarvon tuotteiden varsinainen arvo liittyy myös ihan muihin asioihin kuin konkreettiseen tuotantoon. Arvo on suunnittelussa, brändissä tai markkinoinnissa - asioissa joiden vaatima työvoimapanos suhteessa arvonluontiin on hyvin vähäinen. Toisaalta vaadittavat pääomapanostukset voivat siitä huolimatta olla valtavia. Brändiä voidaan luoda huipputoimistojen kanssa jotka myös veloittavat omille huippuosaajilleen maksettavien huippupalkkojen mukaista huippuhintaa. Syntyy huippukulttuuri, jossa valtaosalle työvoimasta ei ole enää tilaa. Samalla yhä skaalattavampien bisnesten haussa keskitytään vain tietynlaiseen toimintaan. Auton tai pesukoneen valmistus ei skaalaudu samalla tavalla kuin kännykkäpeli. Huippuvoitot eivät ole siellä todennäköisiä.
Ihmisten kulutustottumukset eivät kuitenkaan tule muuttumaan samaa tahtia. Edelleen liki jokainen perhe haluaa ison talon, auton, pesu- ja tiskikoneen, seinän kokoisen television ja kaiken muun sen aineellisen hyvän mistä länsimaissa on totuttu nauttimaan. Niitä ei kuitenkaan tuoteta huippukulttuurin maissa. Näiden valmistamiseen tarvitaan hitsareita, rakennusmiehiä, vaiheduunareita ja asentajia. Nämä kilpailevat globaalisti aivan toisenlaisella volyymillä kuin huipputyypit. Vaikka länsimaissa näyttää siltä että kuluttava keskiluokka on ruvennut junnamaan paikoillaan, muualta maailmasta on noussut ja nousemassa ennätysmäärä köyhiä ihmisiä kuluttavan keskiluokan joukkoon. Siis paljon suurempi määrä kuin mitä länsimaissa ylipäätään on asukkaita. Taloja, pesukoneita ja telkkareita menee jatkossa entistä enemmän.
Periaatteessa voisi kuvitella tilanteen jossa vaikka yksi sadasta suomalaisesta kertakaikkiaan loisi niin paljon arvoa, että hän elättäisi sillä totutulla korkealla elintasolla muut 99 kaveria. Yksi tekee työtä ja 99 ei. Teollinen valmistus hyppelisi heinäsirkan lailla maailmassa aina sinne missä hitsarin ja asentajan saa halvimmalla. Mutta mitä tämä tarkottaisi veroasteen kannalta? Jos oletetaan että 99 kaveria haluavat tämän päivän rahassa tuhat euroa kuukaudessa näppiin, se yksi työssäkäyvä saa kymppitonnin ja julkinen puoli haluaa omiin menoihinsa toisen kymppitonnin. Käytännössä tästä seuraisi lähes sadan prosentin veroaste. Tämä ajaisi sekä osaajat että pääomat tiehensä aivan varmasti. Vaikka kuinka haluaisi olla solidaarinen hyväntekijä, kukaan ei loputtomiin katso sitä että joutuu tekemään muiden edestä kaiken.
Terveempi talous syntyy kun annetaan tilaa erilaisen tuottavuuden työlle. Jokainen tuottaa kykyjensä mukaan, eikä maata yritetä väkisin tehdä mahdottomaksi toteuttaa. Tulonsiirtoja voidaan hyvin tehdä - niitä tarvitaan vähemmän jos saaja tuottaa itse yhdenkin prosentin niistä.
Varmasti huippukaverit tekevät jatkossakin huipputuotteita ja heitä pitää siihen kannustaa. Mutta se ei ole tervettä että yhteiskunta yrittäisi väkisin painostaa, sanotaan nyt vaikka Paavo Arhinmäen, huippuosaajaksi tekemään huipputuotteita. Siitä ei seuraa kuin surua ja murhetta. Parempi kun annetaan Arhinmäen tehdä matalamman tuottavuuden töitä ja maksetaan päälle tulonsiirtoja joilla hän pääsee osalliseksi hyvinvoinnista. Kannustetaan Paavo tuottamaan itse vaikka edes yksi prosentti.
