Uutisvirran jargonissa vilisevät ja allekirjoittaneen yökkäysrefleksin partaalle saattavat kirosanat, kuten tuottavuusloikka, toimintojen keskittäminen, tehostaminen, kestävyysvaje, elvyttäminen, henkilöstökulujen supistaminen ja kaikki muu väitetyt sopeuttamistoimenpiteet ja uudelleenjärjestelyt hankalan taloustilanteen asettamien haasteiden mukaisiksi.
Tällä menolla ihmiskunnan – ainakin meidän länsimaiden sellaisen – synkkääkin synkempi ennuste on, että eliitti säästää ja ahnehtii väkeä äärimmäisen kurjuuden partaalle. Yhteiskunta ei voi toimia kuin sananlaskun hurja mies Huittisista, joten säästöt ovat joskus välttämättömiä, mutta niitäkin tehdään jatkuvasti ohi inhimillisten tarpeiden ja arvojen. Niin ihmisten fyysisen kuin henkisenkin hyvinvoinnin ohi, yli ja ali.
En pidä lainkaan hatusta tempaistuina madonlukuina sitäkään, että ennen pitkää juuri mitään palveluita ei tuoteta yksinomaan siksi, että mikään taho ei raaski niiden eteen satsata. Välttämätöntä henkilöstöä ei palkata, koska se on aina olevinaan liian kallista. Usein turvaudutaan pätkätyömalliin, jossa yksilön ammattitaidolle viitataan kintaalla. Työntekijän sitouttaminen on taakse jäänyttä elämää.
Tuoreimpia korvani ja silmäni tavoittaneita madonlukuja edusti sinänsä triviaali, mutta aikaamme erinomaisen hyvin kuvaava uudistus, jonka jälkeen Pirkanmaalla Kihniössä ja Ylöjärven Kurussa olisi ambulanssi käytettävissä ainoastaan 12 h/vrk täysin ehdottoman vähimmäisvaatimuksen, ympärivuorokautisen päivystysvalmiuden, sijaan. Kuten uutisesta käy ilmi, päätöksen legitimiteettiä epäillään.
Kun numeroita ja kuluja oikein ynnätään yhteen, ja ihmiset – kansalaiset ja yksilöt – koetaan entistä voimakkaammin vain menoerinä, saadaan tällaisia lopputuloksia. Käytännössä vakavan sairaskohtauksen saaneilla kihniöläisillä tai kurulaisilla on jatkossa arpapeliä, saadaanko hoitohenkilökunta paikalle oman kunnan alueelta vai jostain kauempaa.
Kenties liian kaukaa. Tämä saattaa maksaa ihmishenkiä.