Hitler aloitti ns. Barbarossa-suunnitelman virallisen laatimisen kesällä 1940 hyökätäkseen Neuvostoliittoon. Hyökkäyssuunnitelma pohjautui kolmen kiilan varaan. Heeresgruppe Nord suuntaisi pohjoiseen Leningradin valloittamiseksi, Heeresgruppe Mitte itään Moskovan ottamiseksi haltuun sekä kolmanneksi Heeresgruppe Süd etenemiseksi kaakkoon Stalingradia kohden ja edelleen Stalinin öljykentille Bakun alueelle. Pääsuunnat olivat Leningrad ja Stalingrad. Moskovan suunta jäi operatiivisesti toissijaiseen asemaan. Painopistealueet kuitenkin vaihtelivat ajan kuluessa.
Kyseessä oli yksinomaisesti Hitlerin suunnitelma, joka perustui hänen vanhaan ajatukseen elintilan valtaamisesta Saksalle idästä. Suomella ei sen syntyyn ollut minkäänlaista osaa. On historian vääristämistä väittää muuta. Tämä asia on kuitenkin ollut hyvin vakavien väärinkäsitysten kohteena. Ne voivat olla joko tarkoitushakuisia Neuvostoliiton virallista tulkintaa myötäileviä tai sitten syntyneet puutteellisen ymmärryksen pohjalta. Suomettumisprosessi Suomessa tukee ajatusta, että tarkoitushakuinen neuvostopainotteinen historiankirjoitus on vallannut alaa.
Kun Hitler ja Stalin jakoivat Eurooppaa etupiireihin 23.8.1939 tekemällään ns. Molotovin-Ribbentropin sopimuksella, Hitler luovutti Suomen silmää räpäyttämättä Stalinille. Ei edes uhkakuva Lapin joutumisesta puna-armeijan haltuun häirinnyt. Olisihan puna-armeija samalla päässyt lähelle Hitlerin elintärkeitä rautamalmin raaka-ainelähteitä Ruotsin Kiirunassa ja Jällivaarassa.
Hitler oli epäilemättä tiedostanut tämän asian, mutta siinä tilanteessa se ei ollut ratkaisevassa asemassa, toisin kuin Saksan ja Neuvostoliiton sodan aikana. Hitlerin vaatimus 200 000 sotilaan sijoittamisesta Suomen Lappiin jatkosodan aikana perustui rautamalmilähteen suojaamiseen Stalinin hyökkäykseltä. Koko kevään 1940 operaatio Tanskan ja Norjan miehittämiseksi perustui pohjimmiltaan juuri rautamalmin kulun varmistamiseen. Hitlerin sotateollisuus oli erittäin riippuvainen tuotannossaan Ruotsin malmista.
Suomi joutui kesäkuuhun 1940 mennessä täysin Saksan miehittämien maiden ympäröimäksi länsisuunnalla, ja idässä uhitteli Itämeren itärannan haltijaksi noussut Neuvostoliitto. Merireitti eli tärkein vientireitti Itämereltä Tanskan salmien kautta sulkeutui. Suomi kärsi pahasta pulasta elin- ja sotatarviketeollisuuden tuotteissa. Tämän seikan ymmärtäminen on ollut vaikeata. Sitä ei monien tutkijoiden harkinnassa näytä olleen olemassa. Samanaikaisesti Neuvostoliitto uhkasi Suomea uudella sodalla, joka olisi voinut käynnistyä milloin tahansa. Tämä oli vallitseva käsitys, joka toteutuikin 22.6.1941.
Länsimaisen demokratian läpitunkema Suomi ryhtyi uudelleen vastustamaan asein kommunistidiktatuuria idässä. Siihen liittyi natsi-Saksan uhkarohkea yritys tunkeutua laajan Neuvostoliiton alueille. Muistettakoon, että Yhdysvallat oli vielä virallisesti puolueeton Euroopan sodan suhteen. Hitlerin optinen virhe perustui osaltaan puna-armeijan heikkoon sotilaalliseen suoritukseen Suomea vastaan talvisodassa. Hitlerin hyökättyäkin rintamien syvä tausta-alue säilyi sodan ulkopuolella, koska Japani pidättäytyi sodasta Neuvostoliittoa vastaan, niin natsi-Saksan liittolainen kuin olikin.
Natsi-Saksa sai liittolaisia myös Euroopasta, vaan ei Suomesta, vaikka yritystä oli. Suomi sai vain Saksan hallitsemilta alueilta elintarvikkeita ja sotakalustoa, mutta ei koskaan antanut poliittista tukea eikä ryhtynyt sotilaalliseen tai poliittiseen toimintaan Saksan tavoitteiden hyväksi. Suomi keskitti sotilaallisen voimansa yksinomaan omien elintärkeiden selviytymisetujensa varmistamiseksi. Siihen kuului ykkösasiana puna-armeijan pitäminen poissa Suomen kansan asuinalueilta.
Suomi oli siten vuoden 1941 alkupuolella pakkotilassa ja hyvin ahtaassa raossa. Suomi olisi tehnyt itsemurhan, mikäli olisi ryhtynyt vastustamaan saksalaisten joukkojen saapumista Norjasta Suomen Lappiin. Hitler piti rautamalmia niin tärkeänä asiana, että hän olisi tullut Lappiin väkisin. Suomi olisi riskeerannut kahden rintaman sodan, erikseen sodassa keskenään olleita Saksaa ja Neuvostoliittoa vastaan. On aivan selvää, että Suomi olisi tässä tilanteessa jauhautunut kuoliaaksi. Sellainen politiikka olisi ollut vastuutonta.
Suomi ei voinut odottaa apua lännestä. Natsi-Saksa oli miehittänyt talvisodan aikaisen tärkeän tukijan Ranskan. Taistelu Isosta-Britanniasta kävi kuumana. Toive länsiliittoutuneiden sotilaallisesta avusta kaatui keväällä 1940 lännen hidasteluun sekä Stalinin ja Hitlerin toiminnalliseen nopeuteen.
Suomea arvostanut Yhdysvallat jatkoi puolueettomuuspolitiikkaansa aina Japanin 7.12.1941 suorittamaan hyökkäykseen Pearl Harbourissa. Ruotsi oli tukevasti Hitlerin taskussa. Hitlerin raaka-ainevaatimusten toteuttaminen mahdollisti sen pysymisen maailmansodan ulkopuolella. Tämä tosiasia hiersi pahasti Ruotsin suhteita Liittoutuneisiin, mutta Hitler oli jo valtaannousunsa aikoihin tokaissut, että sodan syttyessä hänen ensimmäinen tehtävänsä olisi valloittaa Ruotsin – turvatakseen rautamalmin saannin. Sen keskeiset kuljetusreitit kulkivat ympärivuoden Narvikin sekä purjehduskautena myös Pohjanlahden kautta. Ruotsin pitkäaikainen puolueettomuuspolitiikka joutui venymään yli kipurajojen, mutta maa välttyi sodalta. Liittoutuneet eivät kyenneet saamaan Ruotsia luopumaan politiikastaan, sillä Hitlerin suorasukaisella hyökkäyksellä luoma 600 000 sotilaan puolustusketju Tanskasta Norjan kautta Suomen Lappiin oli liian vahva murrettavaksi.
Diktaattorit olivat II maailmansodan alkuvaiheissa käänteissään länsimaisia demokratioita paljon nopeampia ja röyhkeämpiä, mutta ajan mittaan ne jäivät länsimaisen voiman jalkoihin.
Äärimmäisen vaikeassa tilanteessa Suomi kykeni pitämään poliittista ja sotilaallista etäisyyttä natsi-Saksaan ja hyötymään tilanteesta osallistumatta Saksan sodanpäämäärien tukemiseen. Saksan joukkojen läsnäolo Lapissa varmisti puna-armeijan etenemisen estymisen Ruotsiin. Samalla Suomen armeijan operatiivinen alue supistui. Voiman kohdentaminen helpottui. Suomen rintama sitoi likimäärin 25 neuvostodivisioonaa koko jatkosodan ajan. Tämä riitti lopulta Hitlerille, joka ei asian suhteen muuta voinut. Suomi pysäytti 1.7.1941 alkaneen kenttäarmeijansa hyökkäyksen 7.12.1941 Poventsaan Äänisen seudulla ja ryhmittyi koko rintaman mittaiseen asemasotaan, jota kesti aina 9.6.1944 saakka. Laillisen valtioalueen takaisinvaltaus oli ensimmäinen asia, puna-armeijan Itä-Karjalan hyökkäysalustojen hallinta toinen. Kannaksella Suomi ei ryhtynyt hyökkäystoimiin Leningradia vastaan lainkaan, mitä on painotettava alleviivauksin.
Mikäli Suomi olisi tehnyt ennen syksyä 1944 erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa, Saksa olisi kaikella todennäköisyydellä miehittänyt koko maan. Se olisi ollut tuhon tie, jota kuitenkin Paasikivi ja ns. rauhanoppositio kaikin voimin tukivat.
Suomi ei hyökännyt Leningradiin. Suomen armeija jätti Leningradille avoimen tien Laatokan kautta muualle Venäjälle. Asia edisti Leningradin selviytymistä. Suomi toimi näin, vaikka Neuvostoliitto oli vihollinen hyökättyään jälleen Suomeen. Suomen kansallinen etu vaati vain laillisen rauhan rajan palauttamista. Muut väitteet ovat silkkaa valheellista propagandaa, jota Neuvostoliitto kyllä harjoitti.
Suomi ei liikkunut asemasodan poteroista ennen kuin kesäkuussa 1944. Kun Suomi toimi passiivisesti, ei Saksakaan voinut edetä Muurmanskin radalle tai kaupunkiin. Yhdysvaltojen massivinen apu Neuvostoliitolle pääsi varsin hyvin perille.
Hitler oli hyvin tyytymätön Suomen toimintaan. Hän painosti ja uhkasi, keskeytti kaikki toimitukset kevättalvella 1944 Suomeen, mutta tuloksetta. Suomen sotilastiedustelu sen sijaan petti pahemman kerran keväällä 1944 strategisen tilanteen muuttuessa ja Saksan perääntyessä Leningradin alueelta. Lopulta vallineen tilanteen säilyttäminen mahdollisimman pitkään Suomen rintamalla oli kesällä 1944 Hitlerille tärkeintä. Suomi sai aseita ja apua, siis lisää voimaa. Saksan armeija oli joutunut tammikuussa 1944 perääntymään Leningradin alueelta Narvan tasolle ja kesällä edelleen kohti länttä. Saarenmaalle syntyi syksyllä kovia taisteluja ennen perääntymistä kohti Saksaa.[1]
Suomi joutui kesäkuussa perääntymään lailliselta rajaltaan Karjalankannaksella Viipurin länsiosiin, mutta sai neuvostojoukot kontrolliin Talin ja Ihantalan suurtaisteluissa heinäkuussa. Stalinin suuroperaatio päästä saaliinjaolle Berliiniin oli käynnistynyt jo 23.6.1944.
Suomen puolustuksen nukahtaminen huhti-kesäkuussa 1944 kävi maalle todella kalliiksi. Puna-armeija pääsi yllättämään Suomen armeijan housut kintuissa. Tiedustelu ei ollut hereillä, vaikka puna-armeija keskitti suuria joukkoja alueelle ja rakensi tykistöasemia rintamalinjalle.
Yhdysvaltain presidentti Roosevelt nosti Suomen keskusteluun Teheranin huippukokouksessa 1.12.1943 heti Normandian maihinnousun tultua sovituksi. Hän totesi, että Suomi täytyy neuvotella pois sodasta. Churchill tuki ajatusta. Stalin hyväksyi Suomen erillissodan ja totesi: “Suomalaiset saavat elää haluamallaan tavalla…”. Väitteet Suomen liittosuhteesta natsi-Saksaan ovat perusteetonta inttämistä, suomettumista ja itämielistelyä.
Suomi pääsi syyskuussa 1944 erillisrauhaan, joskin Neuvostoliiton voimakkaasti lisääntyneen vaikutusvallan ryydittämänä. Britannia luovutti erillisrauhansopimuksen laatimisen ja toteuttamisen johdon Stalinille. Tämä kuitenkin arvosti Suomen kokonaispanosta sodassa, vastusti innokkaita maan pinnalle nousseita kotikommunisteja ja toteutti Teheranin linjan. Kommunistinen vallankumous ei Suomessa ollut tuolloin realistinen ajatus, joidenkin haavekuva kuitenkin.
Toistan: natsi-Saksa ja sen liittolaiset antautuivat ja tulivat miehitetyiksi. Toistan: Suomen kansan asuma-alueeksi jäänyt pääosin talvisodan jälkeinen Suomi säilyi ilman miehitystä, pysyi länsimaisena demokraattisena maana ja sai mahdollisuuden selviytyä tällä tiellä. Sitten Suomi suomettui pahasti, mutta se on eri juttu, vaikka ensi oireita näkyi jo 1940 -luvulla. On syytä mainita vielä, että innostunein johtavista ei-sosialistisista hahmoista natsien sodasta Neuvostoliittoa vastaan Suomessa oli Juho Kusti Paasikivi. Hän valmistautui esittämään radiossa kansakunnalle puheen Leningradin kaatumisen johdosta. Joustoniskainen Paasikivi toimi kuitenkin usein Stalinin hyväksi. Paasikivi katui hetkellisiä natsisympatioitaan ja ajoi jatkosodan aikana pian Stalinia tukenutta politiikkaa ohi kansallisen johdon Rytin ja Mannerheimin. Hän sai Stalinin suosion uudelleen ja nostetta Suomen sodanjälkeisen politiikan kärkeen. Paasikivi sai myös roolin Lännessä, joka pelkäsi kommunismia, eikä turhaan. Siksi Paasikivi Suomen johtajaksi oli vallan mainio ajatus Stalinillekin, joka oli hyväksynyt Suomen liittoutumattoman erillisaseman sodassa.
Jukka Seppinen
[1] Kuressaaren museo vanhassa linnassa. Museossa on esillä neuvostopropagandafilmi syksyltä 1944. Siinä väitetään Suomen antautuneen Neuvostoliitolle. Saarenmaa. Viro.