Matalapalkkakeskusteluissa on toistuvasti nostettu esiin mahdollisuus täydentää elämiskuluihin riittämättömiä palkkoja sosiaaliturvalla. Tätä tapahtuu myös nykyään yleisen asumistuen ja osa-aikatyöntekijöiden soviteltujen päivärahojen muodossa. Näitä malleja on myös hämmästyttävän useat pitäneet ongelmattomina, vaikka tarve tilkitä laajojen palvelualasektorien työntekijöiden toimeentuloa voi käydä jo valtiontaloudelle ja kuntataloudellekin kalliiksi ja pakottaa veronkorotuksiin.
Asiaa kannattaa katsoa myös työntekijöiden näkökulmasta. On virheellistä ajatella, että sama rahasumma olisi saajalleen yhtä arvokas, oli se peräisin palkasta tai tulo- ja varallisuusperusteisesta sosiaaliturvasta. Palkkaraha on kuitenkin arvokkaampaa, koska sen saamiseksi työntekijä on periaatteessa vain tilivelvollinen antamaan parhaan työpanoksensa työnantajan käyttöön ja verovelvollisuus hoituu myös ennakonpidätysmekanismein. Näiden velvoitteiden jälkeen palkansaaja on vapaa käyttämään rahojaan elinkustannuksiinsa tai säästämään ne.
Osittainkin sosiaaliturvan varassa oleva henkilö on sitävastoin tilivelvollinen myös yhteiskunnalle koko senhetkisestä varallisuudestaan ja mahdollisesta tulotason muutoksesta. Sosiaaliturvan saaminen vaatii erilaisia selvityksiä ja pienenkin lisäansion saaminen voi leikata tukia niin paljon, että efektiivinen rajaveroaste voi olla jopa sataprosenttinen. Sosiaaliturvaa saava voi joutua pakkorealisoimaan mitä tahansa omistuksiaan, kuten omistusasunnon, perityn kesämökin tai arvopapereita, jos niitä on joskus saanut vaikkapa lahjaksi vanhemmiltaan. Olisiko tällainen täyspäiväisiä töitä tekevän työntekijän ansaitsemaa elämää?