Ulkopoliittinen instituutti julkaisi 30.8.2016 tämän hetken todellisuutta vastaavan raporttinsa Suomen lähiympäristön suurimmista ulko- ja turvallisuuspoliittista haasteista ja uhkakuvista. UPI:n raportin on ennättänyt tyrmätä Keskustan pitkäaikainen kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttila, joka on tuohtunut raportin sisällöstä. Anttilaa on ärsyttänyt erityisesti raportin kehotus välttää kahdenvälisiä Venäjä-suhteiden korostamista, koska se on sellaisenaan raportin mukaan riski Euroopan Unioniin kuuluvalle Suomelle. Anttila kuittaakin tylysti, miten ”raportin ulostulot eivät ainakaan edistä Suomen ja Venäjän välisten suhteiden suotuisaa kehitystä” (Uusi Suomi 30.8.2016).
Sirkka-Liisa Anttila osoittaa kannanotollaan sen, miten K-linja elää ja voi hyvin Keskustapuolueessa. 2010-luvun silmin ulkopolitiikkaa opiskelevana ja tarkastelevana nuorena miehenä minun on vaikea sulattaa sitä käsitystä, että Suomi elää edelleen staattista 1960-lukua, jolloin kaikki oli hyvin ja Neuvostoliitto vieressämme sijainnut suurvalta. Valitettavasti näin ei enää ole. Menneisyyteen haikailu muistuttaa vahvasti siitä, miten ulkopoliittinen konservatismi on edelleen Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun tärkein jarrupoljin, joka estää kaiken älyllisen keskustelun siitä, mihin suuntaan Suomen pitäisi ulkopolitiikassaan pyrkiä.
Todetaan siis Paasikiven sanoin nykyajan tosiasiat: Ensinnäkin niin Paasikivi kuin Kekkonenkin ovat poistuneet ajasta iäisyyteen. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ympäristö muuttui merkitsevästi Neuvostoliiton hajottua. Toisekseen elämme henkisesti edelleen kylmän sodan aikaisessa maailmassa, jossa perusajatuksena oli se, että ”Suomen tulee pysyä puolueettomana valtiona suurvaltaristiriitojen ulkopuolella”. Tosiasiassa näin ei enää ole. Suomi on sitonut itsensä sotilasliitto Natoa lukuun ottamatta itsensä kaikkiin läntisiin arvojärjestöihin, joihin se on halunnut kuulua koko satavuotisen itsenäisyyden ajan, mutta Virolaisen sanoja lainaamalla se ei ”yleisten syiden” takia uskaltanut tai voinut näin tehdä kylmän sodan aikana. Olemme nyt siinä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ytimessä, minne kansakuntamme alitajunta on aina kaivannut ja hyvä niin. Kolmanneksi, tieteellisen tutkimuksen perusrakenteita ovat sananvapaus ja erilaisten, uusien näkökulmien etsiminen ja esittäminen. Upin raportti ei ole poliittinen pamfletti, vaan se heijastaa sitä realismiin nojaavaa tulkintaa, miten Suomen nykyistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on tutkittava ja arvioitava.
Anttilan sukupolven puheet siitä, etteivät ”Upin puheet ainakaan edistä Suomen kahdenvälisiä suhteita” on kuin Neuvostoliitto olisi edelleen olemassa. Suomessa on tietääkseni sananvapaus ja oikeus esittää erilaisia näkemyksiä siitä, miten tämän maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa pitäisi hoitaa. Tätä Ulkopoliittinen instituutti tekee ja moniäänisyyteen on pyrittävä. Keskustelu maamme kahdenvälisistä suhteista ei ole enää internetin aikakaudella poliitikkojen päätettävissä, vaan myös kansalaiset haluavat osallistua tähän keskusteluun. Lisäksi Kekkosesta ja Paasikivestä on liikuttava eteenpäin kohti uusia näkökulmia, koska ulkopolitiikka on myös ajan saatossa muotoaan muuttava subjekti - ainoastaan muutos on pysyvää.
Manolis Huuki,
valtiotieteiden ylioppilas
