Suomen perustuslaki keskittyy valtion velvollisuuksien kuvaamiseen yksilönvapauksien takaamisen sijasta, jonka seurauksena perustuslakia käytetään toistuvasti keppihevosena alueilla, joita sen ei pitäisi juurikaan koskettaa.
Libera jatkaa tänään julkaistulla raportillaan keskustelua Suomen perustuslain soveltamisesta ja lain tulkinnoista. Tärkeää keskustelua, voinee yhtyä jokainen viimeaikaista poliittista päätöksentekoa seurannut. Kuten julkistustilaisuudessa moneen kertaan todettiin, on alueita, joilla perustuslakia sovelletaan liikaa ja alueita, joilla sitä sovelletaan liian vähän. Ongelma ei kuitenkaan ole pelkästään tulkinnoissa ja tulkitsijoissa vaan perustuslaissa itsessään. Laki sisältää vinoutuneita painotuksia, jotka toimivat alustana sen tulkinnan vaikeuksille ja osasyynä lain vajaalle hyödyntämiselle.
Perustuslain keskeisin ongelma on, että yksilönvapauksien (vapaus jostakin) sijasta lain pykälät keskittyvät liian suuressa määrin valtion velvollisuuksien (vapaus johonkin) määrittelyyn. Itse tarkastelen perustuslakia maallikon näkökulmasta ja omassa työssäni olen keskittynyt lähinnä sosiaalialan lainsäädännön ja perustuslain välisiin tulkintoihin. Tälläkin alueella on paikannettavissa perustuslain ongelmat.
Kun perustuslaissa on pyritty takaamaan kansalaisille subjektiiviset oikeudet vastaanottaa sosiaaliturvaan liittyviä palveluita, on kyseisiä lainkohtia hyödynnetty myös perusteina valtion ja kuntien henkilöstön työpaikkojen säilyttämiseksi. Laissa on varsin joustamattomasti määritelty valtiolle kuuluvia tehtäviä, joihin kansalaisille on kirjattu subjektiivinen oikeus.
Toisaalta perustuslain ongelmat liittyvät puutteellisesti määriteltyihin yksilönvapauksiin. Otetaan käytännön esimerkiksi Antti Piipon julkistustilaisuudessa esittämä huomio ja kysymys, miten perustuslaki suhtautuu siihen tosiasiaan, että valta päättää työmarkkinalainsäädännöstä on luovutettu parlamentaristisen ja demokraattisen järjestelmän ulkopuolelle ja tästä perustuslaillisesta virheestä huolimatta kaksikantaisesti luotu lainsäädäntö ulottuu myös niihin kansalaisiin, joilla ei ole kyseisten järjestöjen kanssa mitään tekemistä. Perustuslaki ei selvästikään riittävän yksiselitteisesti suojaa yksilöitä mielivaltaiselta yksilönvapauksien epäämiseltä.
Edellä kuvattu on todellinen perustuslaillinen ongelma ja nykytilanteen valossa näyttää, ettei järjestelmä kykene itse rakentamaansa virhettä korjaamaan. Ongelmaa syventää se, että Suomesta puuttuu lain soveltamisen jälkivalvonta kuten perustuslakituomioistuin, jonka tehtävä länsimaissa on perinteisesti ollut lain tulkinnoista aiheutuvien ristiriitojen selvittäminen.
Kun kaksikannassa luotu työmarkkinalainsäädäntö selvästikin rajaa ihmisten perustuslaillisia oikeuksia päättää itse työehdoistaan yhteistyössä työnantajan kanssa, eikä tätä vapaudenriistoa voi edes riitauttaa perustuslakituomioistuimessa, kuinka tällaisesta epäoikeudenmukaisuudesta kärsivän yksilön tulisi toimia?
Ainoaksi vaihtoehdoksi jää odottaa, että parlamentaristinen järjestelmä tarttuu itseään niskasta ja odotellessa turvautua perustuslain takaamiin sosiaaliturvan muotoihin. Näyttää siltä, että meillä on perustuslain valuvirheisiin pohjautuva kannustinloukku. Elinkeinovapauden turvaamisen sijasta kansalaiset ajetaan väkisin valtiollisen perusturvan piiriin.