Kirjoitus syntyi kolmen erilaisen maailmankuvan omaavan patriootin iltanuotiolla ja sosiaalisessa mediassa käymien keskustelujen pohjalta.
Nykyajan öyhöttäjät eivät sovi kansallismielisyyteen sellaisena kuin sen käsitän. Kansallismielisyys oli eurooppalainen hegeliläiseen ajatteluun pohjautunut valtavirta, joka synnytti Suomen kansakuntana ja loi suomenkielisen sivistyksen ja uuden kulttuurin, koulut, kirjastot, teatterin, kunnollisen kirjakielen. Sitä ajoivat ruotsinkieliset, kuten Snellman, Runeberg, Nervander, Collan ja aikansa paras työrukkanen, joka oli suomenkielinen Elias Lönnrot. He olivat kansallismielisiä, tai sanotaanko kansallisromantikkoja.
Tynkkynen ja Hirvisaari eivät mahdu samaan kuvaan rauhantahtoisen konttiukon, Lönnrotin, kanssa. Lönnrot teki kansakuntaa kynällä ja vierasti riiteleviä ihmisiä. Tynkkynen mahtui kyllä samaan kuvaan nyrkkiä heiluttavan nutipään kanssa.
Sodanjälkeisenä aikana kansallisuusajattelu oli epämuodikasta. Se koettiin jotenkin häpeällisenä, koska sosialismi oli internationaalisuutta. Se oli varsin erikoista kansainvälisyyttä, silloinkin.
Lönnrotin aikalaiset eivät olleet varsinaisia nationalisteja. Nyt Euroopassa ei ole nousussa uusi romantiikan aikakausi, vaan globalisaatioloukusta ja vallan etääntymisestä ponnistava nationalismin aikakausi. Se nousee vääjäämättä, ellei sitä torjuta. Helpoin tapa estää se on ottaa kansallismielisyys jossain määrin takaisin eurointernationalismin oheen vakavasti otettavissa puolueissa. Silloin kansallismielinen löytää vertaisryhmän ilman, että tarvitsee sulkea pois näkymää EU:n kehittämisestä ja Suomen kuulumisesta läntiseen arvoyhteisöön. Päinvastoin, nämä arvot miltei alkoivat Lönnrotista, jonka Kalevala julkaistiin nopeasti ranskaksi ja sitä luettiin miltei tuoreeltaan Sorbonnen yliopistossa. Suomi sivistyskielenä taas on yksi Euroopan unionin virallisista kielistä.
Miksi meuhkaajista ylipäänsä käytetään nimitystä ”kansallismielinen”, kun oikea sana olisi nationalistihäirikkö? Miten heidän toimiaan ja ihmisvihaansa voi verrata esimerkiksi nuoreen säveltäjään, joka loi koskettavan sävelrunon Suomelle ja suomalaisuudelle vuonna 1899, heti kun Nikolai II oli aloittanut ensimmäisen sortokauden?
Sibelius loi orkesterisarjan (Historiallisia kuvia) viimeiseen osaan toivon. Nykyisillä ”kansallismielisillä” näkyy päällimmäisenä tappiomieliala ja raivokas katkeruus. He ovat väärän lipun alla, tahallisesti tai tahtomattaan.
Rauhattomuutta ja pelkoja syötetään
Tappiomielialaa ja rauhattomuutta pyritään saamaan aikaan erityisesti kansan maahanmuuttokriittisessä osassa. Juuri siihen kohtaan tulee vahvaa syöttöä vielä pitkään. Kokeillaan kaikin keinoin, olisiko siinä heikoin lenkki suomalaisessa tahtojen kirjossa. Näin ei tarvitsisi olla, sillä itsenäisyysajattelijoilla voisi olla parempaakin tarjottavaa. 1970-luvulla oli vahva sovjetisointi, jota kansallismieliset vastustivat. Halosen valtakunnassa alkoi syvenevä monikulttuuristaminen, jota kansallismieliset vastustivat. Länsi-integraation äänekkäämpi kritiikki on alkanut voimakkaimmin vasta euron aiheuttaman panttivankitilanteen myötä ja kiihtynyt pakolaisongelman vuoksi. Euroopan pakolaisongelman kintereillä propagandistit ovat löytäneet tilaisuutensa ja yrittävät suoranaista triplapetosta. Kaikki yritykset muuttaa ajatteluamme tosin menivät ennen ja menevät nytkin reisille tämän itsepäisen kansan osalta, jos vain sen sisu on tallella. Ei makkaran hyvä keskikohta ala lukea mitään marginaalimatskua tai ala imeä kenenkään kuplasta. Tosiuskovainen tietysti epäilee kaikkia ”tolkun ihmisiä” (jopa aiheellisesti) riittävän utopian puutteesta.
Voiko kansallismielisyys olla missään määrin voimavara itsenäiselle ajattelulle ja länteen kuuluvalle Suomelle, jolla on järki päässä? Kansalaisen osa suhteessa työhön ei nimittäin muutu paremmaksi tulevaisuudessa. Perinteisiä töitä on entistä vähemmän. Sitten etsitään vielä kuumeisemmin "syyllisiä", ja joku pyrkii sen syyllisen osoittamaan. Olemme vasta alkuerissä, ja mahdollisesti turvallisuuspoliittinen asemamme heikkenee samanaikaisesti.
Vaaran vuodet alkavat
Jos Suomi yhteiskuntana ajetaan seinään, kaikki sata vuotta rakennettu katoaa tuuleen. Tämä voi olla jonkin tahon intressi. Emme kykene pysymään vakaana tällä menolla. Syvimmin pettyneille ei ole juuri vipuvartta tarjolla lähteä hakemaan ratkaisua yhdessä muiden kanssa. Jos ainoaksi suomalaisia koossapitäväksi voimaksi jää Venäjän pelko, niin ollaan pahasti luiskassa. Jos sisäpolitiikkaan ei löydetä oikeita ratkaisuja, jää jäljelle järjestysvallan ja valvonnan luja kasvattaminen. Kukaan ei uskalla sanoa tätä kannattavansa, mutta sitä kohti mennään. Tästä on yhä enemmän merkkejä. Perusteluiksi kerrotaan ulkoinen uhka. Mutta kuka kulloinkin määrittää, kenen digitaalinen laitteisto on väärällä asialla? Nyt on nyt, mutta mitä seuraavaksi?
Sosiaaliset mediat ovat korvanneet lööpit todellisuuslähteinä. Maailman kaikki lapset räjähtelevät kappaleiksi (Aleppo). Mamut raiskaa ja ryöstää, miksei poliisi tee mitään (akuutit ongelmat). Kyttäsiat ampuu kaikkea mikä liikkuu (pari aseellista voimankäyttötapausta). Kauhea lama ja hirveä hallitus (samalla ajetaan uusilla Skoda Octavioilla ja hallitus yrittää tehdä työtään vaikeassa taloustilanteessa).
Koko itsenäisyytemme aikana meillä tuskin on ollut tällaista elintasoa, ei pienemmänkään työttömyyden aikana. Muistan vielä 1970-luvun synkät ajat, jolloin "vesi oli mustaa kuin aikakin". Ei tästä ole sanan sijaa.
Suomalaisilla on uskomattoman paljon hävittävää. Asioiden puolesta pitää kantaa vastuuta ja toimia, olipa kyse sitten aseellisesta maanpuolustuksesta tai mistä muusta tahansa asiasta. Korjattavat asiat pitää tehdä tutuiksi niille, jotka päättävät. Siis oikeassa maailmassa. Demokratianvastainen lietsominen ei edusta mitään. On kuitenkin järjetöntä kysyä, mikä niitä ihmisiä nyt harmittaa. Kysyjä ei silloin ole pitänyt silmiä auki lainkaan, vaan on keskittynyt vastustamaan ilmiöitä sinänsä.
Tappio, usko ja vahvistusharha
Ihmiset ovat, mitä syövät. Tässä tapauksessa sitä, millä itsensä kyllästävät. Uskonto on joukkoliike, ja Suomi-vastainen (paradoksaalisesti kansallismielisenä itseään pitävä) tappiomielialaporukka ei lue kuin omaa näkemystään ja joukkoliikkeessä on aina psykologinen vahvistusharha, toisin sanoen kaikki vastatodistelu vain pönkittää harhaa. Siksi keskustelu on mahdotonta. Uskovaisille ei todistella mitään.
Globalisaatiota vastustavat maailmanpolitiikassa ne, jotka hävisivät kisassa. Taloudellispoliittisessa kisassa idea Euraasian unionista sortui Maidanilla, ja Venäjä lähti Ukrainaan rosvoretkelle. Ei se jalouttaan vastusta Wall Streetin mahtia ja ”uutta maailmanjärjestystä”, vaan etsii voimakeinoin omaa etuaan. Euraasia on yksinkertaisesti alakynnessä. Samaan aikaan kotimaassamme globalisaatiossa hävisivät ne, joille maapalloistuminen ei tarjoa kuin työttömyyttä ja pieneneviä etuja. Voittajat ovat töissä ja ajavat uusilla autoilla, heillä on veneet, mökit ja kannustimet. Heidän on vaikea ymmärtää EU-kriittisiä. He ovat a-luokan kansalaisia.
Tuloeroilla on kasvava vaikutus yhteiskuntaamme. Vuonna 1918 osa kansaa eli käytännössä maaorjuudessa, ja nouseva sosialismi tarjosi tälle kansanosalle suuren toivon. Onko nykyisin teknistä pankkiorjuutta tai erilaista elämisen vaikeutta ja vankeutta? Onko harvojen taloudellista riippumattomuutta? On.
Meillä on talouskytkyjä itään ja länteen, ja kauppasodan ollessa käynnissä olemme siinäkin reunamaana. Virallinen suu on EU:n, koska siihen kuulumme. Porukka on yläportaisiin asti sekaisin, ja Pyhäjoelle tehdään Iisakin kirkkoa.
Globalisaatio on siis kielteisiltä vaikutuksiltaan sama yksilöille ja myös liittoumille, jotka eivät ole samoissa vapaakauppasopimuksissa. Turpiinsa saanut kansallinen yksilö on euraasialaiselle lobbaukselle alttiimpi. Olen lukenut tappiomielialakommentteja, kuten "Suomi oli joskus puolustamisen arvoinen, ei enää..." Sosiaalisessa mediassa näkyy hyökkäyksiä kaikkien instituutioiden ja yhteiskunnan tukipylväiden kimppuun. Yleisradio, poliisi, eduskunta, hallitus, aviisit HS etunenässä, kaikki nämä saavat osansa raivosta.
Ratkaisua etsimään
Jokaisen puolueen olisi otettava suomalaisuus kansainvälisyyden rinnalle ohjelmaansa. Muuten ne tuomitaan vielä väkevästi tulevien sukupolvien toimesta.
Maassa on joskus ollut satatuhatta venäläistä sotilasta ja santarmia, ja Suomessa ollut huutolaisia, loiseläjiä ja nälkää. Ja sieltä on noustu kansakuntien joukkoon, juuri kansallismielisten ansiosta. Ettei vain ole niin, että meillä on vähän liiankin pehmeää tuo elämä?
Sovjetisoinnin synonyymi saattaa jopa olla globalismi ja jotkut yhteiseksi määrätyt eetokset. Mikä takaa sen, ettei nuoriso 30 vuoden kuluttua korota tämän päivän kansallismielisyyttä uuteen arvoon? Sovjetisointi torjuttiin. Ei se helppoa ollut, mutta se torjuttiin. Pitäisikö globalisaation karheimmat asiat pystyä torjumaan? Nyt on huomattava, että siihen tarvitaan koulutettuja ja sivistyneitä ihmisiä, ei mitään kadun nutipäitä.
Kenen tehtävä on sanoa ei, kun poliittisia lapatossuja viedään kuin litran mittaa ja sanoa kyllä, kun käteen jää jo muutakin kuin lasku? Mitä taas siirtolaispolitiikkaan tulee, maailmanpelastamisagendaa konkreettisesti toteuttavat tietävät, että se mahdollistuu vain, kun tekijän menestymisen edellytykset ovat olemassa. Ei toista venettä voi pitkään hinata vuotavalla ruuhella. Yhteiskunta on pidettävä kasassa, ja siitä on hyötyä myös muille kuin itselle. Niin se luonnossakin menee.
Konsensusta ei kannata kirota. Konsensus Suomessa syntyi talvisodan aikana. Sitä ennen sellaisesta ei tiedetty. Tämän ammattiliitot itse välillä unohtavat.