Turvapaikanhakijakeskustelussa on muutamaan otteeseen kehotettu maahanmuuttokriittisiä (mihin ryhmään itseni lasken) asettautumaan tulijoiden asemaan. Tämä kirjoitus on yritys tehdä niin.
Oletetaan siis, että Suomi on käynyt kelvottomaksi paikaksi asua, ja että minä joutuisin perheineni poistumaan täältä. Mitä siis teen?
Ensimmäinen kysymys on, onko minulla rahaa. Ja vaikka minulla olisikin kymmeniä tuhansia euroja, voi olla, että euro on menettänyt merkityksensä; olennainen kysymys siis on, olenko ollut sen verran kaukaa viisas että olen älynnyt ajoissa sijoittaa kestävämpiin valuuttoihin - esim. Kanadan tai Yhdysvaltojen dollareihin, Sveitsin frangeihin tai Norjan ja Islannin kruunuihin.
Jos minulla ei ole riittävästi relevanttia valuuttaa, olen joka tapauksessa pulassa, eikä ulkomaailma ehkä koskaan kuule minusta sen vertaa, että tällaisella vertailulla olisi pointtia. Emmehän me Syyriankaan köyhimmistä kuule. He ovat edelleen Syyriassa ja yrittävät pärjätä siellä miten kukakin parhaiten onnistuu. Oletetaan siksi, että rahaa on.
Lähdemme siis matkaan, perheeni ja minä. En jätä heitä taakse. Kuljemme maata pitkin tai turvallisilla aluksilla meren yli. Minulla on Suomen passi. Sen arvostus on luultavasti romahtanut, mutta ainakin se kertoo, kuka olen. En ole syyllistynyt sotarikoksiin eikä minulla ole siksi mitään syytä piilotella omaa henkilöyttäni.
Kun olemme saapuneet ensimmäiseen maahan, jossa ei ole enää hengenvaaraa, olen helpottunut. Jos passin ja jäljelläolevien rahojeni avulla voin hakea viisumia tähän tai johonkin toiseen valtioon, teen niin. Jos en voi, haen tästä ensimmäisestä valtiosta turvapaikkaa.
Jos minua autetaan esimerkiksi tarjoamalla matkan aikana ruokaa ja vettä, en rupea heittelemään sitä pitkin ratakiskoja, vaan osoitan kiitollisuutta. Mikäli minulla ei sattumoisin ole käyttöä saamilleni lahjoille (ehkä siksi että rahaa on vielä jäljellä), yritän kysyä antajalta, olisiko jollakulla muulla käyttöä; vaikkapa hänen oman maansa köyhillä.
Jos turvapaikan myöntänyt valtio vie minut eri paikkaan kuin olen toivonut, hyväksyn sen. Minä olen heidän vieraansa ja otan kädenojennuksena vastaan sen mitä tarjoavat niin kauan, kuin tarjotaan parempaa kuin Suomessa. Ymmärrän, että heillä on kenties itselläänkin ongelmia, ja siksi kiitän siitä avusta jonka saan. En rupea väkivaltaiseksi enkä uhkaa myöskään käyttää väkivaltaa omaa perhettäni kohtaan, mikäli vaatimuksiini ei suostuta. On myös ihan mahdollista, että Suomesta tulee uuteen maahan kanssani pahoja ihmisiä, niitä joiden takia Suomessakin asiat kääntyivät huonoiksi. Ymmärrän, että meihin suhtaudutaan epäluuloisesti ja meitä on ehkä tarpeen valvoa.
Osoitan kiitollisuutta siten, että olen ryhtymättä ryöstöihin, pahoinpitelyihin ja raiskauksiin maan omia kansalaisia samoin kuin muitakin turvapaikanhakijoita kohtaan. Jos joku suomalainen ryhtyy, pidän sitä halveksuttavana tekona, ja toivon, että isäntämaa karkoittaa sellaisen tyypin pois minun mainettani pilaamasta.
Yritän opetella paikallisen kielen, jollen sattumoisin osaa sitä jo ennalta. Yritän kommunikoida ihmisten kanssa heidän omalla kielellään. Voi olla, että uudessa maassa on erilainen kulttuuri kuin Suomessa. Yritän sopeutua siihen. Yritän kuvitella, että ehkä se kulttuuri on jopa omaani parempi; sillä onhan se kulttuuri selvästikin tuottanut valtion, johon minunkin on ollut turvallista paeta. En rupea vaatimaan erityiskohtelua tai erityisoikeuksia poikkeavan kulttuurini takia.
Jos minulla käy niin hieno tuuri, että saan yhteiskunnalta ilmaisen asunnon... se on jo jotain aivan uskomatonta. Pystynkö katsomaan avainten luovuttajaa silmiin ilman kyyneleitä ja halua rutistaa häntä? No, ehkä sellainen rutistaminen ei kuulu tapoihin, joten hillitsen itseni.
Asunto saattaa olla kalustettu. Ihana ajatus. Tällä maalla on kuitenkin omiakin hätääkärsiviä (tiedän sen, sillä olen lukenut siitä internetin keskustelufoorumeilta valtion omalla kielellä). En rupea heittelemään huonekaluja asunnostani pihalle sen takia, että ne ovat käytettyjä, ja vaatimaan uusia tilalle. Saunaa asunnossa ei luultavasti ole, enkä rupea vaatimaan että sellaisia pitäisi minua ja muita suomalaisia varten rakentaa.
Ehkä valtiossa on ihmisiä, jotka ovat katkeria minulle saamieni etuisuuksien takia. Ymmärrän sen kyllä. Yritän mennä mukaan heidän keskustelufoorumeilleen ja keskustella heidän omalla kielellään. Haluan kertoa, miten kiitollinen olen. Samoin haluan kertoa, mikä Suomessa meni pieleen. Toivon, että he eivät tekisi samoja virheitä kuin Suomessa tehtiin.
Yritän hankkia työtä, sillä pitemmän päälle en halua asua yhteiskunnan tuella. Jos mahdollista, perustan jälleen oman yrityksen. Ehkä uusi yhteiskunta olisi byrokratian puolesta jopa Suomea mukavampi paikka? Tämä ei ehkä ole edes aivan mahdoton toive...
Rupeaisin maksamaan veroja uudelle yhteiskunnalle. Mahdolliset lapseni kasvaisivat ja heidän kanssaan seuraisimme maan tv- ja radio-ohjelmia. Lapset oppisivat suomen kielen minulta ja äidiltään, mutta he oppisivat myös uuden kotimaansa kielen. Kouluissa heidän ei tarvitsisi saada erityistä tukea ulkomaalaisuutensa takia, vaan sopeutua mahdollisimman nopeasti muiden joukkoon. Lapsi kyllä tottuu, jos vain saa tilaisuuden.
Haluaisinko palata Suomeen? Luultavasti, jos sen pilanneet tahot johonkin häviäisivät. Suomi on maantieteellisesti ottaen yksi maailman mukavimpia maita, ja jos se olisi turvallista ja mahdollista, voisin hyvinkin haluta olla nostamassa sitä uuteen kukoistukseen. Tässä on takana myös se ajatus, että loppujen lopuksi vain Suomi voi olla se valtio, jonka kuuluu ottaa ensisijainen vastuu suomalaisten hyvinvoinnista.