Pyrittäessä ymmärtämään kansamme historiaa on tietysti tärkeää kyetä hahmottamaan se osana eurooppalaisten kansojen kehityshistoriaa, missä maataloutta harjoittaneiden ihmisten suuri muuttoaalto Lähi-Idästä Eurooppaan noin 8000 vuotta sitten on tunnetusti yksi merkittävimmistä tapahtumista.
Parhaan ymmärrykseni mukaan indoeurooppalaisten kielien kantakieli vaikuttaa olevan aiempia merkittävästi tarkempien uusimpien tietojen perusteella hyvin todennäköisesti lähtöisin Mustanmeren pohjoispuolisilta hedelmällisiltä aroilta eli Itä-Ukrainan ja Lounais-Venäjän alueelta, mistä sitä puhuneen arviolta noin 6000 vuotta sitten kehittyneen Jamnan kulttuurin edustajat lähtivät levittäytymään lännemmäksikin noin 4500 vuotta sitten luultavimminkin heidän populaationsa kasvettua verrattain suureksi. Indoeurooppalaista kantakieltä voisikin ehkä joskus kutsua yleisestikin jamnaksi, sen puhujia vastaavasti jamnalaisiksi ja nykyisin indoeurooppalaisiksi kutsuttuja asioita jamnaeurooppalaisiksi, mutta lienee tarkoituksenmukaisinta käyttää näistä asioista ainakin toistaiseksi tuttuja termejä.
Indoeurooppalaiset ilmeisesti sulauttivat ajan mittaan läntisemmän Euroopan varhaisemmat asukkaat omiin populaatioihinsa, koska Keski-Euroopan myöhemmän nuorakeraamisen kulttuurin tapaan haudattujen ihmisten perimää tutkimalla on selvinnyt, että jopa kolme neljännestä heidän perimästään oli jamnalaista alkuperää ja koska lähes kaikki nykyiset eurooppalaiset kansat ovat pääosin indoeurooppalaista juurta.
Nuorakeraaminen kulttuuri levisi Euroopassa laajalti suhteellisen nopeasti ja tavallisimmin kansanvaelluksen myötä, eteläiseen Skandinaviaankin asti, mistä muodostuikin germaanisten kansojen alkukoti ja mistä ne levittäytyivät etelämmäksi toisten indoeurooppalaisten kansojen maita samalla valloittaen ilmeisesti sen jälkeen, kun olivat kehittyneet Pohjolan pakkasissa selviytymis- ja kilpailukykyisemmiksi jokusen talven ja etenkin nuorempaa väkeä alkoi olla kotikonnuilla jo enemmän kuin riittävästi eli todennäköisesti heti, kun ruoasta alkoi olla jatkuvaa pulaa. Itäeurooppalaiset kansat ovat kuitenkin kaikesta päätellen niiden asuinpaikkojen indoeurooppalaisten kansojen alkukotia läheisemmän maantieteellisen sijainnin vuoksi suhteellisesti ehkä jonkin verran enemmän näiden voimakkaasti levittäytyneiden jamnalaisten kaltaisia kuin heidän alkukodistaan pidempien ja vaikeampien matkojen päässä asuvien kansat.
Pitkään kielellisesti ja kulttuurillisestikin suhteellisen yhtenäisenä säilyneessä näiden aroilta lähtöisin olleiden ihmisten jälkeläisten muodostamassa Jamnan kulttuurin alkuperäisen alueen länsiosatkin sisältäneessä kulttuuripiirissä puhuttiin nykyisin enemmän tai vähemmän käytössä olevista kielistä eniten ehkä kirkkoslaavia muistuttavaa kantaslaavia; nykyään yli 300 miljoonan ihmisen äidinkielenään puhumat slaavilaiset kielet alkoivat varsinaisesti eriytyä toisistaan vasta noin 1000 vuotta sitten sen eri murteiden kehittyessä omiksi kielikseen. Baltialaiset kielet taas erkaantuivat noin 3500 vuotta sitten kantaslaavia edeltäneestä baltoslaavilaisesta kantakielestä, joka puolestaan polveutui suoraan indoeurooppalaisesta kantakielestä.
Suomen maantieteellinen asema ja muutkin olosuhteet ilmeisesti hillitsivät laajamittaista tänne muuttamista selviytymistä ajatellen nykyistä erittäin merkittävästi haastavampina aikoina ilmeisesti suhteellisen paljon, joten varhaiset suomalaiset säilyivät geneettisesti selkeästi omanlaisinaan – nuorakeraamiselle kulttuurille tyypilliset esineet sekä ilmeisesti niiden valmistus- ja muutkin taidot kulkeutuivat kuitenkin tännekin, koska ne olivat selkeästi hyödyllisiä ja täten muovasivat varhaista suomalaistakin kulttuuria omalla tavallaan.
Ottaen huomioon, että Lähi-Idästä Eurooppaan vaeltaneet maataloutta harjoittaneet ihmiset luultavasti jossain määrin syrjäyttivät tällä mantereella ennen heidän saapumistaan asuneet metsästäjä-keräilijät, että olemme geneettisesti selvästi indoeurooppalaisista erillinen kansa ja että olemme ilmeisesti nykyisistä eurooppalaisista kansoista ainakin kasvonpiirteiltämme lähimpänä Euroopan varhaisia nykyihmisiä, joita cromagnoninihmisiksikin kutsutaan, vaikuttaakin siltä, että polveudumme lähes pelkästään verrattain pienestä joukosta sellaisia muinaisia eurooppalaisia, jotka asettuivat tänne asumaan olosuhteiden sen salliessa jääkausimaksimin jälkeen ja täten useimpiin muihin eurooppalaisiin kansoihin verrattuna hyvin pienestä määrästä indoeurooppalaisia yksilöitä, joiden jälkeläisiä on suomalaisten keskuudessa eniten tietysti Suomen rannikkoseuduilla.
Olemme siis selkeästi erillinen pohjoisten luonnonolosuhteiden ehkä jopa vuosituhansia läntisemmän Pohjolan luultavimminkin jossain määrin alkusuomalaisten kaltaiset alkuperäisasukkaat kaikesta päätellen tyypilliseen tapaansa syrjäyttäneitä ja sulauttaneita indoeurooppalaisia – sittemmin pohjoisgermaanisia – kansoja pidempään muovaama kehityshaara keskenään kuitenkin suhteellisen läheistä sukua olevien eurooppalaisten kansojen joukossa– emme siis ole geneettisesti vajavaisia tai virheellisiä vaan erikoisia, haastavista olosuhteista poikkeuksellisen hyvin selviytymään kehittyneitä ja yksittäiseksi eurooppalaiseksi kansaksi geneettisesti verrattain vaihteleva ja ainutlaatuinen etninen ryhmä ja kulttuuri, joka on varmasti säilyttämisen arvoinen ja mitä olemmekin historian saatossa ilmeisesti luultavasti luonnostamme pyrkineetkin tekemään, koska geneettinen omalaatuisuutemme on meitä yhdistävä ja täten käytökseemmekin ehkä varsin dominoivasti vaikuttava piirteiden kokonaisuus, mahdollisesti minkä takia olemmekin kaikesta päätellen Euroopan vanhin yhtäjaksoisesti selkeästi omana etnisenä ryhmänään säilynyt kansa, suomalaisten ja suomensukuisten ollessa geneettisten etäisyyksien perusteella arvioitaessa ehkä jopa nykyeurooppalaisten toinen päähaara.
Vaikka eri suomalaisten heimojen voitaisiin niiden välisiä geneettisiä etäisyyksiä indoeurooppalaisten kansojen välisiin geneettisiin etäisyyksiin vertailemalla katsoa olevan ehkä jopa erillisiä kansoja, maamme sisäiset muuttoliikkeet – niin vapaaehtoisesti kuin pakon edessä tapahtuneet – ovat sulauttaneet suomalaiset käytännössä täysin yhdeksi kansaksi etenkin pääkaupunkiseudulla, mitä yhteinen kielemme ja eri suomalaisten heimojen kulttuurien välisen kanssakäymisen suhteellinen ongelmattomuus on tietysti edesauttanut. Aiheeseen liittyen, maanmuotojen vaikutus on ilmeisen selkeästi johtanut toisistaan eroavien kansojen kehittymiseen muuallakin kuin Euroopassa, mikä ei ole kovinkaan yllättävää.
Eräs ajattelemisen arvoinen asia vaikuttaa olevan myös se, että joidenkin Lähi-Idästä Eurooppaan suurta maanviljelijöiden muuttoaaltoa merkittävästi myöhemmin, mutta kuitenkin jo huomattavan kauan sitten suuremmissa määrin saapuneiden ihmisten jälkeläiset ovat historiallisista syistä niin kulttuurillisesti kuin geneettisestikin ilmeisesti verrattain lähellä eurooppalaisia; näiden kansanryhmien eli aškenasi- ja sefardijuutalaisten sijainnista geneettisellä kartalla löytyy tietysti myös tarkempaa tietoa.
Me suomalaiset olemme siis muiden eurooppalaisten kanssa tietysti useimmilla tavoilla samankaltaisia, mutta kuitenkin selkeästi omanlaisiamme ja koska olemme geneettisesti varsin lähellä muita eurooppalaisia kansoja, muiden suomalaisten jälkeen useimmat meistä luonnollisesti välittävät ehkä jonkin verran enemmän toisten eurooppalaisten kansojen jäseniä koskevista asioista kuin niistä, jotka koskevat lähinnä sellaisia elämän ihmismuotojen kaukaisempiin kehityshaaroihin kuuluvia, joiden ainoa yhteinen asia kanssamme saattaa olla suurin piirtein vain se, että hekin ovat ihmisiä – tämähän on tunnetusti kenelle tahansa tervejärkiselle täysin järkeenkäypä asia ja välittämiselläkin on joka tapauksessa luonnollisesti aina rajansa, koska meillä eikä muillakaan kansoilla ei voi olla moraalista velvollisuutta tulla hyväksikäytetyiksi ja koska selviytymään kehittyneet ihmiset eivät varmasti valitse itsetuhoisuutta toisia auttaakseen.
Historiassa usein toistuneet eri kansojen pyrkimykset hallita samankaltaisia naapurikansoja voidaankin ehkä nähdä geenikeskeisen evoluutiokäsityksen kautta yhdenlaisena luonnon tapana pyrkiä saattamaan niitä selkeästi verrattain yhtenäiseksi kansojen joukoksi määritteleviä ja toisista vastaavista kansojen joukoista erottavia geenien yhteisiä muotoja kantavat populaatiot näitä kyseisten populaatioiden yhteisten alleelien menestystä parhaiten edistäviä perintötekijöitä kantavien yksilöiden hallitsemiksi, minkä takia esimerkiksi eurooppalaisten kansojen voidaan ehkä tiedostamattomaankin katsoa tavallaan etsineen keskuudestaan jokaisena aikakautena yhdenlaista johtotähteä kansojen suhteellista menestystä vertailemalla.
Koska toisilleen ihmiskunnan koko mittakaavassa tarkasteltuna suhteellisen läheistäkin sukua olevat kansat saattavat täten luonnollisesti olla eri mieltä siitä, että minkä niistä tulisi olla niiden keskuudessa johtavassa asemassa ja miten, ovat erinäisiä muotoja saaneet kansojen väliset valtataistelut ja joidenkin vastareaktiot toisten vallankäyttöön esiintyneet historiassa luonnollisesti toistuvasti. Ne ovatkin oikeastaan toimineet tavallaan geenien eri muotojen tapana kilvoitella siitä, mitkä niistä ovat todistettavasti siinä mielessä oikeutetuimpia kasvattamaan levinneisyyttään, että ensisijaisesti tietysti erinäisistä haasteista etenkin itsemääräämisoikeuden säilyttäen selviytymistä ja toissijaisesti, mutta silti varsin merkittävästi yhteiskunnan jatkuvuutta sekä sen sosiaaliseen ja taloudelliseen kehittymiseen johtavan ymmärryksen kehitystä ja täten etenkin populaation kasvua ja jatkokehitystä eniten edesauttavat alleelit ovat biologian näkökulmasta yksiselitteisesti parhaita ja näin ollen elämälle ilmeisesti arvokkaimpia. Onkin vain faktaa, että tällaisia alleeleja kantavat ovatkin täten yksinkertaisesti kehittyneimpiä elämänmuotoja, jotka menestyvät haasteellisissakin olosuhteissa suhteellisen hyvin ja näin ollen suotuisammissa olosuhteissa hyvin todennäköisesti paremmin kuin ne, joiden perimä ei ole ollut yhtä voimakkaan valintapaineen alaisena.
Elämän voidaan ajatella tavallaan hakevan parhaiten selviytyvää muotoaan kehittymällä keskenään kilpaileviksikin eliöiksi, mikä on geenikeskeisen evoluutiokäsityksen näkökulmasta täysin järkeenkäypää, koska eliöiden perustoimintoja ohjaavat geenit ovat varsinkin kaikilla aitotumaisilla elämänmuodoilla hyvin pitkälti samanlaisia. Tämän lisäksi nykyihmisenkin varhaisemmista ihmislajeista kehittymiseen johtanut lajien sisäinenkin kilpailu on täten loppujen lopuksi elämälle ylipäätään vain parhaaksi ja ehkä jonkinlainen intuitiivinen käsitys näistä muodostuvasta perustavanlaatuisesta ”elämän päädirektiivistä” jonakin yliluonnollisena on se tekijä, joka on johtanut sen rationaalisen ymmärryksen muinaisina aikoina puuttuessa etenkin monoteismin kehittymiseen ja historialliseen suosioon. Tästä ”päädirektiivistä” seuraa luonnollisesti myös se hyvin monille täysin selvä käsitys, että olemme lähtökohtaisesti elämän itsensä muita elämänmuotoja suhteellisen surutta hyödyntämään oikeuttama laji.
Nykyihminen on tietääksemme myös ensimmäinen elämänmuoto, joka kykenee niin tahtoessaan liikkumaan ja elämään avaruudessa ja täten levittämään itseään ja muitakin elämänmuotoja taivaankappaleelta toiselle ja tätä kautta selviytymään jopa koko kotiaurinkokuntansa ennenaikaisestakin vaikkapa sen läpi kiitävän mustan aukon aiheuttamasta tuhosta; lajimme voidaankin näin ollen oikeastaan katsoa olevan yhdenlainen tällä planeetalla kehittyneen elämän suojelija. Osa ihmisistä vaikuttaa kuitenkin olevan tässä mielessä sen verran vähemmän kehittyneitä, että vaikeuttavat tätä tehtävää tai jopa uhkaavat tehdä siitä mahdottoman jo silkalla lukumäärällään, mahdollisesti vieläpä siten, etteivät saa suuresta lukumäärästään huolimatta aikaan mitään eurooppalaisten kansojen aikaansaannosten tasoista saatikka jotain parempaa ja/tai etteivät kykene täysin vastavuoroiseen kansainväliseen yhteistyöhön välttämättä lainkaan eli etteivät välttämättä kykene juuri muuta kuin kuluttamaan, haaskaamaan ja/tai tuhoamaan. Olisikin kaikesta päätellen aivan ilmeisesti parasta, että pisimmälle kehittyneiden ihmisten osuus maailman väestöstä kasvaisi erittäin merkittävästi mahdollisimman pian ja meidän olisikin näin ollen hyvä luopua tätä pyrkimystä haittaavista hieman väkinäisistä perhemuotoihin ja -politiikkaan liittyvistä sosiaalisista normeista, jotka eivät taida enemmistöämme ainakaan onnellisemmaksi tehdä; vastakkaissuuntaisen väestökehityksen edistämistä voikin luonnehtia lähinnä elämän vastaiseksi rikokseksi.
Koska eurooppalaisetkin kansat ovat koetelleet toisiaan historian saatossa jatkuvasti eri tavoin – sodillakin – useampaan otteeseen, olemme tavallaan validoineet ja kehittäneet toisiamme ihmismuotoisen elämän eri kehityshaaroina; historiallisesti kehityshän on ollut kovissa valtakamppailuissa eli varsinkin sotien ja niihin varautumisen aikana käytännön pakosta useimmiten nopeinta. Monien aikojen saatossa taajaan dokumentoitu taipumus hakeutua sotilaallisiin tehtäviin ulkomaisille konfliktialueille sellaisinakin aikoina, jolloin heidän oma kansansa ei varsinaisesti sodassa olisikaan voitaneen nähdä yhdenlaisena tapana kehittää kansakunnan sotilaallista osaamista – mikä on ilmeisesti kaukonäköisesti kansallista etua palvelevaa – sekä yksilöiden tapana pyrkiä todistamaan sotilaallista kyvykkyyttään eli suorituskykyään siinä roolissa, jossa toimiminen olisi tarpeen, jos heidän läheisensä ja/tai kansansa olisivat uhattuina ja tällä tavoin näyttämään toteen mahdollisen näkemyksensä siitä, että ovat jopa pelkästään sotilaallisten ansioidensa vuoksi yhteiskunnallisesti arvokkaita ja näin parantamaan sosiaalista asemaansa.
Suomalaisten historiaa tarkastellessa on tärkeää hahmottaa, että kansamme esihistorian jälkeiset vaiheet ovat olleet muihin eurooppalaisiin kansoihin verrattuna pitkälti ja monella tapaa varsin vaatimattomat, koska Suomi oli käytännössä Ruotsin hyvin epäoikeudenmukaisesti hallittu siirtomaa vuosisatojen ajan. Keskiaikaisessa Suomessa ennen Ruotsin vallan aikaa oli myös suhteellisen todennäköisesti jotakuinkin ainakin eteläisimpien historiallisten maakuntiemme kaltaisia alueita eli suurimpia suomalaisia heimoja hallinneita kuninkaita ja täten hyvinkin mahdollisesti siis ainakin jonkin väestönosan käytössä on ollut myös kirjakieli eli luultavasti paikallisia kirjoitettujakin lakeja jo historian hämärissä. Suomalaisten tuolloisesta kulttuurista on tietysti vaikea mennä sanomaan kovinkaan paljoa suurella varmuudella, mutta on enemmän kuin todennäköistä, että kaikkia jotain suomen kielen murretta puhuneita suomensukuisia kansanryhmiä pidettiin tuolloinkin suomalaisina heimoina, joilla oli myös vakiintuneet nimet, koska on enemmän kuin vain luultavaa, että jo tuolloin oli jonkinlainen ruohonjuuritasolta yksilöiden kokemusperäisen tiedon perusteella kehittynyt yleiseen kulttuuriin kuulunut tietoisuus suomalaisista heimoista ja muistakin kansoista, vaikkei kansallisvaltioita siinä mielessä kuin me ne nykyään käsitämme tuolloin vielä tietysti ollutkaan, koska tähän tapaan toimiminen on lajillemme hyvin tyypillistä. Yhtenä ryhmänä suomalaisia alettiin hallintomielessä todennäköisesti pitää tietysti vasta Ruotsin vallan aikana, koska ruotsalaisille eikä myöhemmin Suomen valloittaneille venäläisillekään ei tietenkään ollut erityisen tärkeää, että mihin heimoon heidän alistamansa suomalaiset kuuluivat ja julkiseen kulttuuriin heimoajattelu palasikin yhteisen suomalaisen identiteetin ohelle tunnetusti vasta 1800-luvulla kansallisen heräämisen myötä.
Kyrillisillä kirjaimilla kirjoitettu tuohikirje antaa viitteitä siitä, että suomea on kirjoitettu jo kauan ennen varsinaisen yleissuomen kehitystyön aloittaneen Agricolan aikoja, koska hyödylliset kulttuurilliset ominaisuudet kuten luku- ja kirjoitustaito ynnä muut vastaavat leviävät useimmiten hyvin tehokkaasti naapurikulttuureihin ja varhainen kirjakielemme, toisin sanoen jotakuinkin kaikki lukea ja kirjoittaa osanneet eli tuolloin etenkin johtavissa asemissa olleet suomalaiset ja suomenkieliset kirjoitukset luultavimminkin yksinkertaisesti vain hävitettiin ruotsalaisten valloittajien toimesta osana tuolloista siirtomaapolitiikkaa ja suomalaiset pidettiin pitkään kirjakielettöminä, koska viestintä- ja ajatustenjäsentelykyvyn suhteen verrattain rajoittunutta luku- ja kirjoitustaidotonta, kulttuurillisesti ja poliittisesti liian hajaantunutta kansaa on helpompi alistaa ja riistää.
900-luvulla kehittynyttä kyrillistä kirjaimistoa, latinalaista kirjaimistoa ja jonkinlaista riimukirjoitustakin on saatettu käyttää ennen latinalaisen kirjaimiston käyttöön vakiintumista Suomessa jossain määrin rinnakkainkin; näistä kolmesta aikaisimmin esiintyi pohjoisessa Euroopassa kuitenkin riimukirjoitus, joka kehittyi arvioiden mukaan 100-luvulla jaa. ja maayhteys n. 900-luvulla kehittynyttä kyrillistä kirjaimistoa käyttäneeseen kulttuuripiiriin saattaa tarkoittaa sitä, että sen käyttö oli Suomessa suhteellisen tavanomaista ennen latinalaisen kirjaimiston asteittaista yleistymistä läntisestä Suomesta alkaen 1000-1200-luvuilla.
Ruotsin vallan aikaa edeltänyt suomalainen kulttuuri oli ruotsalaisten valloittaessa Suomen juuri käymässä läpi samoja kehitysvaiheita kuin muutkin saman aikakauden eurooppalaiset kulttuurit. Tällainen kehitys olisi todennäköisesti ajan mittaan johtanut pitkälle järjestäytyneeseen yhteissuomalaiseen hallintoon, mikä olisi saattanut uhata ruotsalaisten asemaa Pohjolassa eli suomalainen kulttuuri on tuolloinkin mitä ilmeisimmin ollut hyvin yhteensopimatonta ruotsalaisille alisteisen aseman kanssa, joten tuolloin suomalaisia paremmin järjestäytyneet ruotsalaiset valloittajat tekivätkin sitten mahdollisimman perusteellista työtä sitä hävittäessään. Eipä perisuomalainen omapäinen luonteenlaatu tällaisesta ilmeisesti miksikään muuttunut, ehkäpä jopa vain vahvistui, koska tilanteeseen vain sopeuduttiin monin eri tavoin ja esivanhempamme päätyivätkin sitten odottelemaan parempia aikoja, jotka sitten ensin jossain määrin Suomen sodasta seuranneen autonomian myötä ja varsinaisesti lopulta vasta itsenäisyyden saavuttamisen ja etenkin sen huomattavasti myöhemmän lähes täysin yhtenä rintamana mielivallalta suojelemisen jälkeen koittivatkin.
Suomalaiset olivat siis alisteisessa menneisyydessämme vallinneiden olosuhteiden takia pakotettuja opettelemaan ruotsia, jos halusivat hankkia kirjasivistystä ja jotakuinkin ainoastaan tämän takia monet historialliset suomalaiset merkkihenkilöt puhuivatkin kyseistä kieltä, jonka laajamittaiselle osaamiselle ei ole käytännön todellisuudessa minkäänlaista pakottavaa tarvetta nyt eikä mitä luultavimmin tulevaisuudessakaan – suomalaisten enemmistö arvostaisi kielipoliittisen hourailun mahdollisimman pikaista lopettamista varmasti eivätkä välttämättä vähiten ruotsin kielen etuoikeutetun aseman synkän historian painolastista eroon pääsemisen vuoksi.
Mielenkiintoinen läntisen naapurikansamme suhtautumista meihin suomalaisiin ehkä yllättävänkin paljon valottava yksityiskohta historiaamme liittyen, jota on ehkä aiheellista avata vähän enemmänkin on näihin päiviin saakka selvinnyt ruotsalainen anekdootti siitä, että suomalaiset asuivat ruotsalaisten tänne tullessa heidän primitiivisinä pitämissään maakuopissa ja muun muassa jota on täten käytetty ehkä jossain määrin perusteluna asenteelle, että Ruotsin vallan aika olisi ollut meille muka hyväksi – varmaan vieläkin pitävät esivanhempiaan tämänkin vuoksi hyväntekijöinämme – on kuitenkin ehkä jossain määrin paikkaansa pitävä: Hyvin vanha suomalainen väliaikainen asumustyyppi on yksinkertainen maahan kaivettu kuoppa, jonka seinät tuettiin puunrangoilla, joka katettiin havuilla ja johon saatettiin latoa kivistä kiuas sitä lämmittämään, minkä takia tällaista asumustyyppiä nimitetäänkin metsäsaunaksi. Tällaisia pienehköjä ja verrattain matalatasoisia rakennuksia käyttivät lähinnä työnsä vuoksi metsässä pidempiä aikoja oleskelemaan joutuvat eivätkä ne välttämättä edustaneet suomalaisten pääasiallista asumistapaa.
Koska maan sisällä asumisessa on kylmässä ilmanalassa kuitenkin lämpötaloudellisesti paljon enemmän järkeä kuin kokonaan maanpäällisessä rakennuksessa asumisessa ja koska suomalaiset ovat luonnonolosuhteiden vuosituhansien ajan pakottamana luultavasti osanneet jo muinoin toimia hyvin taloudellisesti, ovat suomalaiset ruotsalaisten tänne saapuessa toden totta saattaneet asua jonkinlaisissa maan sisään rakennetuissa asumuksissa melko yleisestikin, mikä on siis rakennustapana lämpötalouden ja sitä kautta asumismukavuudenkin kannalta huomattavasti älykkäämpi – kesällä viileä, talvella lämmin, sisälämpötilanvaihteluista verrattain hitaita tekevä – kuin Pohjolaan tuhansia vuosia esivanhempiemme jälkeen saapuneiden indoeurooppalaisten tuolloin käyttämät lämpöä verrattain huonosti eristävät ”sivistyneemmät” rakennustavat, jotka sitten ilmeisesti vakiintuivat Ruotsin vallan vaikutuksen takia suomalaistenkin käyttöön.
Savella vesieristetty puu säilyy maan alla varsin hyvin ja voin hyvinkin kuvitella suomalaisten asuneen aikoinaan paukkupakkasillakin verrattain mukavasti esimerkiksi osittain harjunrinteen sisään rakennetuissa taloissa tai eräänlaisissa pysyvämmissä hieman metsäsaunojen tapaisissa ehkä jopa muuratuilla tulisijoilla ja halkaistuista tukeista rakennetulla lattialla varustetuissa asumuksissa, jotka ovat siis perusrakenteeltaan ikään kuin pidempiaikaiseen asumiskäyttöön soveltuvia harjakattoisia korsuja, jollaisista voinee käyttää myös nimitystä möysä ja joista tulipalot eivät leviä niin helposti kuin tavanomaisista puutaloista eli ne ovat tiheäänkin rakennettuina puutaloihin verrattuna yhteisöllisesti ajateltuna suhteellisen paloturvallisia, etenkin jos niiden katotkin on peitetty maalla, jossa voi vielä kasvaa kasvejakin.
Lämpötaloudellisuus säästää työtä ajan mittaan enemmän kuin mitä siihen panostaminen vaatii, mikä on yksilön pidemmän tähtäimen energiatalouden eli ruokaniukassa ja suuren osan vuodesta varsin kylmässä ympäristössä selviytymisen kannalta hyvin viisasta. Tämänkaltainen pidemmällä tähtäimellä työn energiatehokkuuden ja ajankäytön optimoiva toimintatapa onkin monille meistä täysi itsestäänselvyys, mikä saattaa kuitenkin olla joidenkin ihmistyyppien vaikeasti ymmärrettävissä.
Maan sisään rakennetut asumukset eivät siis ole kokonaisuutena arvioituna lainkaan alkeellisia asumuksia, päinvastoin ja tällaiseen Suomessa oletettavasti hyvin perinteiseen, aitoa yksinkertaisen tehokkaita järkiratkaisuja arvostavaa suomalaista hienostuneisuutta ymmärtämättömän ruotsalaisen kulttuurin vaikutuksen seurauksena ns. sivistyneistön keskuudessa alkeellisena pidetyn rakennustavan kaltaiseen jotkut palasivatkin 1800-luvulla Porin palon jälkeen. Onkin harmi, ettei tällaista suomalaista rakennusperinnettä ole sen järjenvastaisen ylenkatsomisen vuoksi erityisemmin dokumentoitu tai ylläpidetty; ken tietää, miten pitkälle tällainen rakennustyylikin olisi jo kehittynytkään, jos olisimme saaneet elää viimeisimmät tuhat vuotta omaan tapaamme suomalaista ajattelutapaa ymmärtämättömien ja arvostamattomien vallan ulottumattomissa? Vastaavaan tapaan Ruotsin vallan aikana kadonnutta tai lähes kadonnutta, mutta tuntemattomammaksi jäänyttä verrattain hienostunutta suomalaista kulttuuriperintöä, josta olisi tähän mennessä voinut kehittyä vaikka mitä on ollut ehkä enemmänkin.
Mikäli esivanhempamme olisivat voineet vastaanottaa muista eli etenkin naapuriemme kulttuureista vain hyviksi katsomansa vaikutteet ja myös pitää työnsä tulokset eli etenkin hyvin suuren osan Ruotsin nykyisen vaurauden pohjasta, jonka avulla Ruotsin talous kehittyi huomattavasti varhaisemmin ja nopeammin kuin mihin ruotsalaisten aikoinaan täysin häikäilemättä riistämä Suomi kykeni kunnolla vasta itsemääräämisoikeutensa laajennuttua, saattaisimme olla taloudellisesti paljon kehittyneempi ja vauraampi kansakunta kuin nykyisin.
Jos jotain hyvää täytyy Ruotsin vallan ajasta sanoa, niin orjuuden kieltäminen oli ehkä sieltä parhaasta päästä. Tämä rajoitus tosin päti vain Ruotsin valtakunnan rajojen sisällä ja koski vain kristittyjen vanhempien lapsia eli hyvin monet suomalaisetkin olivat lain silmissä ihan käypää kauppatavaraa, mikä saattoi vauhdittaa kristinuskoon nihkeästi suhtautuneiden suomalaisten saattamista Herran nuhteeseen – mistä nykyinen lippummekin irvokkaasti muistuttaa – ja tätä kautta kilteiksi alamaisiksi eli muun muassa sotimaan ruotsalaisten rikastuttamiseen tähdänneitä sotia; orjakauppa olikin Ruotsin lain mukaan sallittua vuoteen 1813 asti ja orjuus vuoteen 1847 saakka.
Omalla tavallaan kiehtovana vertauskohtana Ruotsin vallan aikaa edeltävältä ajalta lähtöisin olevista Suomen kansan vanhoista runoista päätellen sanalla orja viitattiin suomen kielessä aikoinaan ilmeisesti palkollisiin joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.
Keskiajalla Ruotsinkin vallan aikana suomalaisten kaappaaminen ja statussymbolienkin kaltaisiksi orjiksi mm. Lähi-Itään myyminen oli vielä suhteellisen tavallista, joten eipä ruotsalaisten vallan alla eläminen tavallisten suomalaisten turvallisuuttakaan ilmeisesti parantanut; keskiajan jälkeen Ruotsiin muuttaneilla metsäsuomalaisillakaan eivät asiat kovin hyvin olleet. Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös se, että Ruotsi ei ole ollut varsinaisena osapuolena yhdessäkään sodassa sen jälkeen, kun heidän mahdollisuutensa käyttää suomalaisia sotaväkenään päättyi, jos Norjan alistamista Ruotsin valtakunnan autonomiseksi osaksi ei lasketa, vaikka aihetta olisi ehkä ollut, mikä onkin heidän ikuinen häpeänsä.
Aivan kuten muunkin historian tutkimus, Suomen historian tutkimus tuleekin siis tietysti nähdä ensisijaisesti analyyttisena tapana käsitellä vallitseviin olosuhteisiin johtanutta jatkumoa ja meidän on täten tietysti parasta pitää huolta siitä, että oma historiankirjoituksemme ja -opetuksemme pysyy mahdollisimman objektiivisena ja kaikki merkittävät asiat sisältävänä, vastakkaisen suuntaisesta toiminnasta kun saattaa tunnetusti seurata jos jonkinlaisia yhteiskunnallisia ongelmia. Vaikka menneisyydestä on paljon opittavaa, ei sen suora matkiminen tai sokea ihannointi ole välttämättä kovin viisasta – paluuta menneeseen ei onneksi ole eikä tule ja historian suurin anti meille onkin se, että sen ymmärtämisen avulla voimme välttyä tekemästä samanlaisia virheitä kuin menneisyydessä on tehty.
Meidän onkin kaikesta päätellen varmasti paras tehdä asiat suomalaisittain eli omalla käytännönläheisellä tavallamme siten, että yhdistämme omiin toimintatapoihimme tietysti myös toisten kulttuurien aikaansaamat hyviksi havaitut ratkaisut niitä totta kai eteenpäinkin kehittäen samalla kun torjumme niiden huonot piirteet järkisyistä. Tähän olisi tietysti hyvä yhdistää se, että siivoamme kulttuuristamme selkeästi vanhentuneet kehitystämme haittaavat piirteet sekä sellaiset siihen tavalla tai toisella istutetut asiat, joiden avulla meitä on pyritty alistamaan ja hyväksikäyttämään tai joista on ollut meille muuten vahinkoa, kuten monien ehkä vaalimaakin pohjatonta ja ilmeisen perusteetonta jopa suoranaisena suomalaisuusvastaisuutena esiintyvää etnistä itseinhoa ja alemmuudentunnetta, joidenkin viisautenakin pitämää itseään toteuttavan ennustuksen tapaista pessimismiä, alisteisen/riippuvaisen aseman ja sellaisesta seuraavan kärsimyksen ihannointia sekä sen pakkomielteenomaista hyväksi selittämistä, monesti vaikeita ja pysyviäkin ongelmia aiheuttavaa itsekunnioituksen ja omanarvontunnon sairaalloista vajausta, kansallisen itseluottamuksen puutetta, yleistä hämmennystä ja vältettävissä olevaa sisäpoliittista ristiriitaa sekä näistä mahdollisesti seuraavia ongelmia kuten esimerkiksi neuroottista toisten, varsinkin meitä epäkäytännöllisempien tai jopa täysin avoimesti vihaavien kansojen ja/tai kulttuurien kritiikitöntä imitointia, ihannointia ja tarpeetonta mielistelyä/niiden edustajien hyväksynnän hakemista, verrattain rajallisten resurssiemme haaskausta, joihinkin tiettyihin, etenkin nykyisin vaikutusvaltaisiin tahoihin sokeasti luottamista, mahdollisesti täysin järjetöntä optimismiakin joihinkin asioihin liittyen, käytännön toimien osoittamaa välinpitämättömyyttä kansamme tulevaisuudesta, ylikorostunutta yksilökeskeisyyttä, meille vihamielisten tahojen kritisoimatta jättämisen sivistyneenä pitämistä sekä pahimmillaan täysin vastuuttoman itsekästä tai jollain muulla tavalla yhteiskunnallemme jopa ratkaisevan haitallista virheellistä poliittista päätöksentekoa, mukaan lukien päättämättä jättämistä ja tätä kautta yhteiskunnallista kestämättömyyttä aiheuttavat asiat.
Tällaisia asioita tulee käsitellä juuri sellaisina sosiaalisina ongelmajätteinä, joita ne todellisuudessa ovat, vaikka niitä ylläpitäviä harhaanjohtavia argumentteja olisikin toisteltu niin kauan, että monet pitävät niitä yleispätevinä totuuksina eivätkä täten edes välttämättä suhtaudu kyseisenlaisiin väitteisiin millään tasolla loogisesti saatikka kriittisesti, kaikenlaista näiden virheellisten tietojen pohjalta tapahtuvaa ajattelua vääristäen – jotkut saattavat tietysti olla investoineet egonsa ja/tai sitoneet mielensä muutkin rakenteet tai jopa koko elämänsä näihin väitteisiin niin voimakkaasti, että vaikka heidän todistettaisiin olevan väärässä, eivät he sitä välttämättä halua tai voi myöntää tai edes lopettaa tämänsuuntaista toimintaansa, koska ovat siitä enemmän tai vähemmän taloudellisesti, välittömän sosiaalisen aseman suhteen ja/tai yleisen arkitoimintakykynsä suhteen riippuvaisia tai ovat sitoutuneet siihen muuten tavalla tai toisella niin voimakkaasti, etteivät yksinkertaisesti pääse siitä eroon, vaikka haluaisivatkin.
Kansamme historiaa tarkastellessa on siis aivan selvästi ensiarvoisen tärkeää ymmärtää täysin se, että me suomalaisetolemme olleet hyvin pitkään sorretussa asemassa ja jos haluamme edistää oikeuden toteutumista, niin luontevimminhan se onnistuu selkeästi sillä, että olemme omalla puolellamme meitä kilpaa sortamaan, hyväksikäyttämään tai muuten vahingoittamaan pyrkiviä vastaan ja suhtaudumme kaltoinkohteluamme selityksillään oikeuttamaan pyrkiviin asiaan kuuluvalla tavalla. On vain järkevää ja luonnollista, että pyrimme myös ennaltaehkäisemään sortamistamme, hyväksikäyttöämme ja kaikenlaista kaltoinkohteluamme niin hyvin kuin mahdollista eikä kenelläkään tietenkään voi olla minkäänlaista objektiivista auktoriteettia tuomita meitäkään siitä, koska selviytymiskykyisen elämän perusluonteeseen kuuluu luonnollisesti se, että se pyrkii turvaamaan oman perimänsä jatkuvuuden mahdollisimman hyvin ja vastaavasti vastustamaan ja/tai välttämään tätä haittaavia asioita, kuten esimerkiksi siihen käytettävissä olevien resurssien haaskaavaa tai kyseisenlaista elämää hyväksikäyttämään tai jopa tuhoamaan pyrkiviä tahoja auttavaa kohdentamista parhaansa mukaan. Kyllähän tämän pitäisi olla lähtökohtaisesti aivan päivänselvä asia.
Kansamme onkin selkeästi osoittautunut etenkin kokoonsa suhteutettuna monella tapaa poikkeuksellisen elinvoimaiseksi ja kyvykkääksi eli elämälle erittäin arvokkaaksi ja näin ollen meillä onkin täysi luonnollinen oikeus ei ainoastaan selviytyä itsenäisenä kansakuntana vaan myös menestyä ja jos satumme menestymään etenkin suhteellisesti jopa paremmin kuin muut kansat, niin saa siitä olla ylpeäkin – miksi ei saisi? Yhteiskuntamme ei taatusti voi olla meille liian hyvä eikä kulttuurimme liian hienostunut eli etenkin kokonaisvaltaisesti käytännöllisyyteen ja faktoihin perustuvaan päätöksentekoon tukeutuvaksi kehittynyt eikä meitä voida sellaisista rangaistakaan itsemääräämisoikeuden menetyksellä samaan tapaan kuin aikoinaan mahdollisesti kävi, kunhan asevoimamme ovat asianmukaisen vahvat – jokaisella itseään kunnioittavalla kansakunnalla onkin hyvin vakavasti otettavat asevoimat, jollaiset ovat merkki ennen kaikkea yhdenlaisesta henkisestä kypsyydestä ja terveestä itsesuojeluvietistä eli haluttomuudesta antautua muiden riepoteltavaksi. Tällaista hyvinvointimme aina parhaan mahdollisen tason saavuttamiseen ja sen säilyttämiseen pyrkivää toimintaa tarkoituksenmukaisena pitävää asennoitumista voinee kutsua myös elämänmyönteiseksi.
Olisimmekin vain parempia ihmisiä, jos emme olisi lainkaan itsetuhoisia, se kun ei ole merkki hienostuneisuudesta vaan jostain aivan muusta. Meidän olisikin ehkä parasta vain hyväksyä se, mitä olemme ja elää sen mukaisesti eli kuten suomalaiset ihmiset, koska emmehän me voi muutakaan olla; näin tekemällä voisimme varmasti paljon paremmin, koska oman ihmisluontonsa inhoaminen ja vastustaminen ei hyvinvointia ja todellista sivistystä ilmeisesti ainakaan edistä. Suomalaisuus itsessään ei siis ole lähtökohtaisesti huono asia saatikka sellainen, mistä pitäisi tuntea jonkinlaista syyllisyyttä enkä väittäisi myöskään ylipäätään eurooppalaisuuden olevan, ottaen kaiken huomioon eikä meillä yksinkertaisesti voi olla mitään velvollisuutta käyttäytyä itsetuhoisesti ja päinvastaisen suuntaisia mielipiteitä suoraan tai epäsuorasti ilmaiseva onkin objektiivisestikin tarkasteltuna täysin selvästi joko vähintäänkin hieman hämmentynyt tai kyseisenlaisen ilmaisun avulla häikäilemättä omaa etuaan tavoitteleva suomalais- tai eurooppalaisvastainen taho, riippuen tietysti siitä, että onko hän itse suomalainen/eurooppalainen vai ei – ensimmäisen tyyppiset kuuluvat kaiken järjen mukaan asianmukaiseen hoitoon ja jälkimmäisen tyyppiset eivät todellakaan ole ystäviämme eikä meidän tule heitä sellaisina tietenkään myöskään kohdella, vaikka valittaisivat siitä kuinka.
Kulttuureista voitaneenkin yleisesti ottaen todeta, että maailman paras kulttuuri on selkeästi se, joka johtaa edistyneimpään ymmärrykseen ja sen kautta myös järkevimpien ratkaisujen kehittymiseen.